Moi! Ja terveisiä Tukholmasta. Harvoin postailen reissun päältä, mutta nyt on hieman pakko jakaa tuntoja. Mulla on takana aivan huikea reissu Italiassa, Vatikaanissa ja San Marinossa. Kävin kahdeksan päivän aikana niin Roomassa, Firenzessä, yllätysvierailulla Pratossa moikkaamassa London and beyond -blogin Lenaa (kiitos vielä kutsusta!), Bolognassa, San Marinossa ja Venetsiassa.
Mua hieman jännitti etukäteen tämä osuuteni reissusta – ei siksi että Italiassa reissaaminen tai yksinmatkailu olisi saanut perhosia vatsaan. Enemmänkin mua pelotti suuret odotukseni kohteita ajatellen. Olin varma, että kaupunki toisensa jälkeen hurmaisi mut. Veisi jalat alta niin että häntäluuhun sattuisi vielä heinäkuussakin. Mutta samalla pelkäsin, että niin ei käykään. Tiedättehän aivan liian suurten odotusten toteutumisen. No, pelko oli turhaa. Jokainen kohde ylitti odotukseni!
Tulen kertomaan Italiasta vielä paljon lisää. Siksi en mene yksityiskohtiin vielä sen suuremmin tässä postauksessa. Pakko silti nostaa esiin kaksi kohdetta, San Marino sekä Venetsia, jotka humauttivat itsensä mun sydämeen niin että se pumppaa veren sijaan sydänsilmähymiöitä.
San Marino oli täydellinen kohde hulppeita vuorimaisemia ja linnoja rakastavalle – eli siis vaikka mulle. Mietin vakavasti sen hurmaavia katuja tallatessani, että siellä voisin asua. Niin suuren vaikutuksen tuo pikkuvaltio teki. Kirjoitin ennen tätä reissuani listan kymmenestä suosikkimaastani. Jos kirjoittaisin saman nyt, olisi lista erilainen. Siellä olisi jonkun maan tilalla piskuinen San Marino!
Venetsiaa olin melkein varautunut vihaamaan. Matkustin sinne vähän uupuneena pitkistä reissupäivistä, aikaisista herätyksistä, kiipeilyistä ja hulppeista kävellyistä kilometreistä. Olinkin varma, että Venetsia hyökyisi päälleni ihmisten, äänten, hajujen ja kaaoksen kakofoniana. Toisin kävi. Heti kun astuin alas Sant Lucian aseman portaita, tunsin tulleeni kotiin. Suosikkipuuhaani oli istua Canal Granden varrella ja katsoa kun kaupunki elää ja hyörii.
Rakkaudentäyteisin fiiliksin jätin Italian eilen illalla taakseni ja valmistuin tietyllä tapaa reissuni huipentumaan, synttäreihini sekä pitkään viikonloppuun lempparissani Tukholmassa. Täydellinen päätös reissuuni. Tai sitten ei. Siinä missä Venetsia otti mut vastaan rauhallisuuden keitaana, alkoi ankeuden hyökyaalto Tulholman päässä. Tässä kaupungissa, missä mulla on aina niin mahtavaa!
Hyökyaalto alkoi lentokenttäbussissa vieressä istuneen venäläismiehen muodossa. Kyseinen herra valtasi 2/3 yhteisestä jalkatilastamme sekä nukkui mua kohti uhkaavasti huojuen. Nipistin omat silmätkin kiinni ja leikin että mikään ei haittaa.
Seuraava murheenkryyni oli hostellini. Olen luullut olevani hostelliliemissä kovaksi keitetty ja selviytyväni missä tahansa paikassa. Niin monessa hostellikummajaisessa olen majaillut. Ensimmäiseksi yökseni kaupungissa olin varannut loistavalla sijainnilla mutta ei ihan niin mairittelevilla arvosanoilla varustetun majapaikan – yhden yönhän nukkuu vaikka sillan alla. No, jälkimmäinen olisi varmasti ollut mukavampi.
Kun raahaudun paikalle vähän ennen yhtä yöllä, respassa tapahtuu selkeästi jotain, mutta mun edessä odottelevaa tyyppiä saati sitten mua ei palvella, eikä mitään tietoa siitä miksi näin on. 20 minuutin odottelun jälkeen selviää, että varausjärjestelmä on alhaalla. No, sen olisi voinut sanoa vaikka heti, respan pitkästä venäjänkielisestä puhelusta jonnekin en asiaa saanut selville.
Hostellissa on muutenkin todella painostava tunnelma, jotenkin jos ei nyt vihamielinen niin ainakaan ei kutsuva. Paikka on kamala sokkelo, yleisilme on sotkuinen. Vähän kuin olisi tullut vankilaan. Pitkiä hämyisiä käytäviä, välinpitämättömän oloisia ihmisiä. Kun pitkälle yhden jälkeen yöllä saan tsekattua itseni sisään ja kömmin dormiini, huomaan että joku nukkuukin jo sängyssäni. Tässä vaiheessa olin hyvin lähellä lähteä muualle, mutta väsyneenä ummistin silmäni muutamaksi tunniksi ikkunattomassa kopissa, jossain tyhjässä sängyssä. Huh.
Onneksi aamu ja hostellin vaihto sai jo vähän paremman fiiliksen aikaan. Kävin lisäksi synttärikakulla Gamla Stanissa ja imin itseeni sitä Tukholman hyvää fiilistä, joka aina piristää. Ja kuinka ollakaan, yön koettelemukset olivat pian kuin muisto vain. Hyvän fiiliksen keskellä, auringonpaisteisella Drottninggatanilla aloin melkein itkeä ilosta, ihan siksi, että Tukholma pelasti mun päivän.
Ei tämä ihan vedä vertoja viimevuotisille synttäreilleni Machu Picchulla, mutta nyt jopa kelpaa jo vähän juhlia!
Lue myös nämä:
- Syntymäpäivä Machu Picchulla
- Vuoden 2017 kummallisimmat hostellikokemukset
- Murhanhimoinen mummo ja muita hostellitarinoita
Piditkö lukemastasi? Seuraa blogiani myös täällä:
FACEBOOK | INSTAGRAM | TWITTER | BLOGIT.FI | BLOGIPOLKU
No Comments