Viimeisenä päivänä Perussa, kun lähdimme valloittamaan Limaa, halusimme tutustua kaupungin paikallisliikenteeseen. Tai no, ainakin lompakkomme halusivat. Käytännön syistä meillä oli hostelli lentokentän vieressä, eli varsin kaukana kaupungin keskustasta. Vaikka Peru on muuten edullinen maa, taksi ja lentokenttä ovat kombo, jossa vilisee rahankuvia ainakin kuskien silmissä. Taksikyyti keskustaan olisi maksanut noin 15 euroa suuntaansa. Ei vielä paha, Suomen hintatasoon tottuneella, mutta jos vaihtoehto on murto-osa hinnasta, niin mikä ettei!
Kyselimme hostellistamme vaihtoehtoja keskustaan pääsyyn ja joku hostellin vieras suositteli meille paikallisbussia. Hinta yhteen suuntaan olisi 1,5 solia, eli alle 50 senttiä. Bussi lähtisi hostellin vieressä olevalta pysäkiltä ja jättäisi keskustassa hyvään paikkaan. Meitä ei kauheasti tarvinnut hommaan puhua, vaan kirmasimme pysäkille. Bussi saapui parin minuutin odottamisen jälkeen ja oli myös varsin mukava. Mikäs siinä oli körötellessä. Tapasimme bussimatkalla maassa asuvan amerikkalaisen miehen, jonka kanssa tuli jutusteltua mukavia suurin osa matkasta. Keskustassa päädyimme juuri niille nurkille minne pitikin. Ei ongelmia. Lisäksi rahansäästö miellytti.
Muutaman tunnin verran Liman keskustaan tutustuttuamme oli aika lähteä takaisin hostellille. Suunnistimme takaisin sinne, mistä olimme bussista jääneet pois. Paluubussin etsiminen ei ollut ihan yhtä yksinkertaista kuin menomatkalla. Paikka oli kuin kuhiseva joukkoliikenteen keskittymä, jossa bussia ja minibussia oli kuin pipoa. Yritimme etsiä bussia tai pysäkkiä, jossa näkyisi sama kirjain kuin menomatkamme bussissa. Pian kaverini bongasi minibussin näköisen auton, paikallisen joukkoliikenneväline collectivon, jonka kyljessä sama kirjain komeili. Mä yritin vähän kyseenalaistaa valintaa, sillä menomatkalla oltiin oltu kunnon bussissa, mutta kaveri päätti että tähän hypätään.
Ojensimme rahastajan kouraan kolikot ja heiluttelimme hostellimme esitettä, josta näkyisi majapaikkamme nimi ja osoite. Ei ongelmia, matkaan vaan. Vähäisen paikallistuntemuksen avulla ymmärsin collectivon lähtevän oikeaan suuntaan, joten ehkä se siitä. Väkeä minibussissa oli enemmän kuin pipoa. Jotkut seisoivat hassuissa asennoissa, toiset istuivat muotopuolilla penkeillä. Me onneksi mahduimme pian istumaan bussin etuosaan. Ei varmasti tarvitse mainita, ettei tuolla oltu kuultu turvavöistä.
Köröttelimme menemään Liman keskustan liikenteen seassa, joka oli pieni kaaos. Autot sekä jalankulkijat menivät suloisessa sekamelskassa. Välillä kaksi collectivoa ajoi rinnakkain kadulla, jossa oli vain yksi kaista suuntaansa, ja vastaan porhalsi kolmas auto. Ihmeen kaupalla mitään ei sattunut. Matkaan oli taittunut jo aika reippaasti aikaa, mutta kovin kauas emme olleet vielä päässeet. Ihmisiä tuli kyytiin ja jäi pois siitä jatkuvasti. Välillä heiluttelimme rahastajalle esitettä uudemman kerran. Ensin saimme takaisin hymin, myöhemmin kulmien kutristusta. Siinä vaiheessa alkoi vähän kuumotella.
Hostellin brosyyri pistettiin kiertämään, eikä kukaan oikein tuntunut saavan otetta paikasta tai osoitteesta. Edes “aeropuerto” ei tuntunut antavan tyypeille lisää ymmärrystä siitä, minne halusimme. Onneksi kyydistä löytyi lopulta yksi tyttö, joka taisi vähän englantia vastapainoksi meidän vajavaiselle espanjallemme ja ymmärsi minne halusimme. Hän lupasi auttaa meidät perille. Jäimme hetken päästä pois ensimmäisestä collectivosta ja hyppäsimme tytön ohjeistamana seuraavaan. Peräämme hän vielä huikkasi “un sol”, eli matkan hinta olisi yksi sol. Ei enempää. Ettei meitä vedätettäisi.
Jos ensimmäinen collectivo-matka oli ollut suhteellisen hiljaista kyytiä, Perun mittapuulla, seuraava collectivo oli ihan oma maailmansa. Se oli arvatenkin tupaten täynnä, kun hyppäsimme kyytiin. Seistessäni niin upealla mutkalla auton kyydissä, että mestarijoogikin olisi kateellinen, yritin kaivaa rahaa taskustani bussimatkaa varten. Un sol onneksi riitti. Autossa raikasi eurodance ja auton rahastaja roikkui puoliksi ulkona milloin auton sivuikkunasta, milloin avasi koko liukuoven auki ja tähyili uusia matkustajia. Vähän hirvitti hänen puolestaan, ihan varmuuden vuoksi.
Loppujen lopuksi meidät tiputettiin kyydistä lentokentän kulmilla, mistä oli lyhyt kävelymatka hostellille. Collectivo-seikkailuun saimme palamaan aikaa noin 1,5 tuntia, mutta ei kaduttanut. Siellä eurodancen jytkeessä, paikallisten seassa sitä oikeasti taas tunsi olevansa kaukana kotoa, hyvin toisenlaisen mutta silti niin samanlaisen kulttuurin ja ihmisten parissa. Jos olisimme suhautelleet matkat tylsästi taksilla, olisimme jääneet paitsi tästä hauskasta kurkistuksesta paikalliseen arkeen.
Onko sulla hauskoja tai kummallisia kokemuksia jonkun maan paikallisliikenteestä?
Lue myös nämä:
Piditkö lukemastasi? Seuraa blogiani myös täällä:
FACEBOOK | INSTAGRAM | TWITTER | BLOGIT.FI | BLOGIPOLKU
No Comments