Murhanhimoinen mummo ja muita hostellitarinoita

Vaikka Halloween menikin jo, ja ehkä vei mukanaan potentiaalisimman ajan kauhujuttujen kertomiselle, niin ei anneta sen häiritä! Tai no, ei tässä nyt pelkkien kauhutarinoiden äärellä olla. Hostellielämänmakuisten tarinoiden kylläkin.

Reissuvuosien aikana hostelleissa on tullut vietettyä varmastikin niin monta yötä, etten millään pysy laskuissa mukana. Mukaan on mahtunut mahtavia majapaikkoja, joissa on loistavat puitteet, avulias henkilökunta, mukavat sängyt, viihtyisät huoneet ja mahtavaa seuraa. Sitten on niitä paikkoja, jotka ovat jättäneet syystä tai toisesta hieman toivomisen varaa. Ja jälkeenpäin muisteltuna kertomisen arvoisia tarinoita. Tässäpä niistä muutama:

Fantastiset fasiliteetit

Vaikka kuvauksia majapaikoista, samoin kuin asiakasarvioita niistä,  lukisi ennen varauksen tekoa, jotkut asiat saattavat silti tulla yllätyksenä.

Pohjois-Irlannissa olimme varanneet siskoni kanssa privaattihuoneen hostellista. Päästessämme katsomaan meille annettua huonetta, meidät valtasi hämmennys. Huoneen ovea ei saanut lukkoon! Vielä enemmän hämmennyimme, sillä pikaisella katselmuksella huomasimme, että huoneemme oli ainoa lukoton koko paikassa.

Hämmennyksen maksimoi se, että huoneessa ei ollut mitään lukittavia kaappeja, lokeroita tai vastaavaa, joita olisi voinut käyttää arvotavaran säilytykseen. Vaikka paikka oli pieni ja rauhallisen oloinen, emme silti kokeneet halukkuutta jättää rahoja, passeja ja muita kenen tahansa napattavaksi. Respassa kummastelimme asiaa aika painokkainkin sanakääntein, ja meille tarjottiinkin mahdollisuutta vaihtaa huoneemme kuuden hengin dormiin, jonka saisimme omaan käyttöömme. Ja jonka oven saisi lukittua. Kelpasi.

Miami Beachilla törmäsin hostellimme dormissa kerrossänkyihin, joissa oli kolme kerrosta. Eli kolme vuodetta päällekkäin. Itse sain onneksi nauttia alimman pedin maanlähesyydestä, mutta muistan edelleen sen huimauksen tunteen, joka iski aina kuin katsoin ylintä vuodetta. Olisin varmasti nukkunut lattialla, jos sinne olisin joutunut.

Roomassa majailin muuten oikein kivassa hostellissa, mutta vanhaan kerrostaloon rakennetussa paikassa oli omat haasteensa. Avainkorteista siellä ei oltu kuultu, vaan sain sisäänkirjautuessani nipun paikan avaimia. Niitä taisi olla ainakin neljä: hostellirakennuksen ulko-oveen, hostellin pääoveen, huoneen oveen ja en edes muista minne kaikkialle.

Avainten kanssa oli jatkuvaa säätöä, sillä en millään oppinut erottamaan niitä toisistaan. Lisäksi hostellirakennuksen ulko-ovi oli maailman hankalin avata. Ensin piti arpoa puoli tuntia sitä, mikä avain siihen kävisi. Sitten piti toisen mokoman ajan vääntää, kääntää ja tömähdellä ovea vasten, jotta sen saisi auki. Eikä siltikään onnistanut. Kerran joku ohikulkija pysähtyi auttamaan mua ja avaamaan oven. Lisäksi rakennuksessa oli antiikkinen hissi, joka toimi viiden sentin kolikoilla. Respan nainen kippasi niitäkin mulle vinon pinon. Jostain syystä silti suosin portaita…

Hersyvä henkilökunta

Toisinaan hostellien henkilökunnassa tulee vastaan elämäänsä kyllästyneitä tyyppejä, osa väestä taas tuntuu olevan kiinnostunut kaikesta muusta paitsi asiakkaasta. Mutta välillä tiskin takana on taas aivan loistavia tyyppejä, joiden kanssa voisi jäädä rupattelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa!

Budapestissa yövyimme pienessä ja sympaattisessa hostellissa. Respassa sisäänkirjautumisemme aikana töissä ollut mies oli erittäin avulias ja kertoi meille ummet ja lammet niin hostellista kuin Budapestistakin. Saimme karttaan merkittyjä kohdesuosituksia, kävelyreittejä, ruokapaikkoja ja kaikkea mahdollista. Lisäksi hän osasi puhua jonkun verran suomea ja esittelikin meille taitojaan kertomalla sujuvalla suomella olevansa ihan sekaisin!

Wienissä taas sisäänkirjautuessani hostelliin oli vähemmän avulias mieshenkilö hoitamassa asioita. Tervehdin tyyppiä englanniksi, ojensin hänelle suomalaisen passini, tietolomakkeeni ja sanoin vielä jonkun kohteliaisuusfraasin englanniksi. Siitä huolimatta hän alkaa puhua mulle saksaa. No, saksaa olen opiskellut sen verran, että ymmärsin varsin pitkälle kaiken hänen sanomansa.

Lopussa en ymmärtänyt jotain lausetta ja pyysin häntä ystävällisesti toistamaan asian englanniksi. Siitä seurasi silmien pyörittelyä. No anteeksi, ettei jokainen suomalainen puhu sujuvaa saksaa. Hän jätti myös ystävällisesti kertomatta, että huoneen lakanat pitää vuokrata erikseen respasta, minkä totesin vasta huoneeseen päästyäni. Kävin hoitamassa asian myöhemmin, ja eri asiakaspalvelijan kanssa.

Gimmelwaldissa, piskuisessa  sveitsiläisessä vuoristokylässä Alppien syleilyssä, törmäsin hostellin respassa suomalaiseen naiseen, joka oli siellä töissä! Koska Gimmelwald on oikeastaa kärpäsen kokoluokkaa oleva kyläpahanen, oli hämmästys varsin suuri. Mutta oli oikein hauskaa välillä hoitaa asioita suomeksi ja muutenkin vaihtaa kuulumisia. Maailma todellakin on pieni.

Gdanskissa meillä oli hyvin aikainen lähtö paluulennollemme Suomeen. Niin aikainen, että kello taisi olla juuri raksahtanut aamuyön tuntien puoleen. Hostellin ulko-ovet olivat aina lukossa, yöllä ovien eteen vedettiin vielä joku portti. Henkilökuntaa oli sentään aina paikalla avaamassa ovia.

Hipsimme poislähtiessämme hiljaisen ja pimeän hostellin portaita alas respaan. Jossa ei näkynyt henkilökuntaa missään. Hetken ihmeteltyämme huomasimme, että aulan sohvalla nukkuu joku, ja kaverini kävi herättämässä hänet ja pyysi häntä avaamaan oven. Vain saadaksemme selville, että kyseessä oli jostain syystä joku hostellin vieras. Henkilökunnan edustajakin pelmahti lopulta paikalle ja pääsimme ulos.

Hulvattomat huonekaverit

Huonekaverit taitavat olla hostellissa joko se pahimpia painajaisia aiheuttava asia. Tai sitten yksi reissun mahtavimmista kokemuksista. 

Helsingissä yövyin aina välillä hostellissa, kun tein AMK-opintojani. Otin siellä aina halvimman huoneen, eli dormin. Jotka varsinkin marraskuun ankeudessa olivat lähes tyhjillään. Sielläkin oli silti huoneita jakamassa ties mitä vipeltäjiä.

Mieleenpainuvin oli vanhempi suomalainen nainen, jolla tuntui viiraavan nupissa pahemminkin. Olimme isossa huoneessa kaksistaan, hän piti itsekseen koko oleskelun ajan todella vihaista monologia, sätti vuoroin itseään ja muita ja tuntui välillä varsin murhanhimoiselta. Onneksi tuntui myös siltä, ettei hän edes tajunnut mun olevan samassa huoneessa.

Toisella kerralla seinänaapurini kuulosti olevan astmaattinen Darth Vader, joka harrasti huoneessa moukarinheittoa. Millään muulla tavalla en osaa selittää sieltä kantautuneita ääniä. Oli Helsingissä hyvätkin puolensa. Kerran kämppiksekseni sattui mukava aasialainen tyttö, jonka kanssa juttelimmekin paljon. Aamulla kun lähdin pois, hän tuli huoneen ovelle asti vilkuttamaan mulle sydämensä kyllyydestä!

Machu Picchu Pueblossa dormiimme osui se kuuluisa tyyppi, joka herättää omilla toimillaan koko huoneen väen. Tässä tapauksessa vielä niin, että itse onnistuu olemaan heräämättä. Kyseinen nuorimies oli ehkä ollut viihteellä yöllä, mutta ainakin aikaisin aamulla hänen puhelimensa alkoi herättää väellä ja vimmalla. Jokainen muu huoneessa nukkunut heräsi, kun sankari itse jatkoi kuorsaamista. Vielä siinäkin vaiheessa, kun hänelle huudettiin, häntä osoiteltiin silmiin valolla ja hän sai päälleen lentäviä esineitä. Vasta kunnon ravistelu sai tyypin sammuttamaan herätyksensä.

Miami Beachilla yövyimme Assin kanssa kuuden hengen naisdormissa. Teoriassa. Huoneessa oli jatkuvasti ylimääräistä väkeä ainakin parin kolmen hengen verran, lisäksi myös heidän matkalaukkujaan. Kyseessä oli jotain eteläamerikkalaisia pintaliitäjiä (no sori), joilla oli mukanaan vähintään koko elämänsä, eli suunnilleen mun yksiön kokoisia matkalaukkuja. Joita oli myös aivan liikaa, ja jotka tukkivat koko huoneen. Tyypit myös mellastivat minkä ehtivät, varsinkin silloin kun yritimme nukkua, paukuttivat ovia, huudattivat musaa ja onnistuivat saamaan vieläkin lisää väkeä huoneeseen. Siinä oli kaksi suomalaista helisemässä.

Itsekin olin ihana

Yleensä koitan itse olla varsin toivottu hostellivieras. Käyttäydyn korrektisti, pistän puhelimen yöksi äänettömälle, en levittäydy tavaroiden kanssa ympäri huonetta ja kunnioitan muutenkin sitä, kun toiset yrittävät vaikka nukkua. Joskus olen silti tavoistani lipsunut.

Palataan takaisin Miamiin ja superihaniin kämppiksiimme, joihin meillä oli palanut käpy heti kättelyssä. Olimme yhtenä aamuna lähdössä Bahamalle päiväretkelle, ja lähtö oli hyvin aikaisin. Taisimme nousta jo neljän jälkeen.

Olimme porrastaneet heräämistä niin, että mä nousin ensin ylös ja Assi sen jälkeen. Olin juuri suuntaamassa vessaan, ehkä äänekkäämmin kuin yleensä, sillä huonetoverit olivat ihme kyllä kaikki unessa. Juuri kun suljin vessan oven, kuulin kun Assinkin herätys alkoi soida.

Tulin vessasta ulos ehkä kymmenen minuutin päästä siitä, kun olin sinne mennyt ja tajusin, että Assin herätys soi edelleen, kun  Assi taas kuorsata posottaa korvatulpat päässä. Ja kaikki muut huonetoverit ovat hereillä. Vessan ilmastointi piti sen verran kovaa metakkaa, etten hurinan yli kuullut herätyksen jääneen soimaan niin kauaksi. Ja jos olisinkin, niin en tiedä olisinko vaivautunut tekemään asialle mitään sen aikaisemmin…

Siinäpä muutama tarina. Osa hauskoja jo silloin, suuri osa vasta jälkeenpäin. Onneksi mitään oikeasti kamalaa ei kohdalleni ole sattunut. Joten jatkan tulevaisuudessakin yöpymistä hostelleissa. Ja myös niissä kammotuissa dormeissa!

Minkälaisia hostellikokemuksia sulla on? Ootko törmännyt samanlaisiin tilanteisiin?

Lue myös nämä:

• Hostellit – mainettaan parempia yöpaikkoja
• Näin selviydyin kolme kuukautta hostelleissa maailmanympärimatkalla
• 2017 on ollut kummallisten hostellikokemusten vuosi
• Pullonpyöritystä Nightwishin kanssa ja muita reissusattumuksia

---

Piditkö lukemastasi? Seuraa blogiani myös täällä:

FACEBOOK | INSTAGRAM | TWITTER |  BLOGIT.FI | BLOGIPOLKU