Kulttuurikolareita Istanbulissa

Moni tuntuu olleen kiinnostunut siitä, millaista Istanbulissa oli. Eikä välttämättä kaupungin kulttuurisesta annista, historiallisista nähtävyyksistä tai säästä. Vaan siitä, miten naisena pärjäsi kaupungissa. Voin myöntää, että itsellänikin on joskus ollut kaikenlaisia turhia ennakkoluuloja Turkkia ja turkkilaisia miehiä kohtaan, ainakin mitä tulee heidän kiinnostukseensa naisia kohtaan.

Luin joskus viime vuoden puolella, jo ennen kuin reissua Turkkiin oli näköpiirissäkään, Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -kirjan (suosittelen lämpimästi!), jossa kumotaan varsin tehokkaasti tuota turkkilaisiin miehiin kohdistuvaa myyttiä.

Lähinnä kahden hyvin erilaisen kulttuurin – hiljaisuuteen ja ystävälisyyteen nojaavan suomalaisen ja eläväisen ja eri käytöskoodeihin tottuneen turkkilaisen – yhteentörmäyksistä, väärinymmärryksistä ja -tulkinnoista saattaa seurata tilanteita, jotka saattavat tuntua suomalaisesta kiusallisilta.

Itse siis lähdin matkaan varsin turvallisin mielin. Enhän ollut edes lähdössä matkaan yksin. Siskoni, joka oli muutama vuosi sitten käynyt Istanbulissa, lähinnä varoitteli paikallisista kauppiaista, että he saattavat tuntua omaan makuuni liian hyökkääviltä.

Toki takaraivossa hieman painoi mieltä myös Ankaran pommi-isku, joka oli tapahtunut vain muutamaa viikkoa ennen reissuamme ja pisti ehkä hieman entistä enemmän tarkkailemaan menoa suurimmissa väkijoukoissa. Mutta muuten yritin kuitenkin suhtautua Istanbuliin varsin avoimin mielin: maalaisjärki matkassa, kuitenkin varsin ennakkoluulottomasti. Miten kaikki sitten sujui?

Toki kolmen päivän reissu antaa vain pintaraapaisun siitä, mitä millään kaupungilla, kulttuurilla tai kansalla on tarjottavana, mutta sai siitä jo siinäkin ajassa jotain irti. Pääsääntöisesti kaikki sujui hyvin. Kadulla sai kulkea varsin rauhassa. Toki minusta ja kavereistani näki heti, että olemme turisteja, mutta lähinnä huomiotamme halusivat ravintoloiden sisäänheittäjät sekä kaupustelijat.

Hostellimme oli Sultanahmetin kaupunginosassa, paikassa jossa on paljon kuuluisia nähtävyyksiä ja sitämyöten turisteja ja ihmisiä, joilla on toiveissa saada turistien rahavirrat suunnattua oman kauppansa tai ravintolansa kassaan.

Kaupustelijoiden ja ravintolaihmisten huutelu väheni, mitä kauemmaksi tuosta turistikeskittymästä ajauduimme. Eikä huutelu ollut misssään välissä asiatonta tai pelottavaa. Se vain kävi hermoille tällaiselle herkälle suomalaiselle, joka on tottunut siihen, että saa kulkea ja asioida kaikkialla rauhassa.

Tästä en siis mitenkään syytä turkkilaista kulttuuria. Se on heidän tapansa kommunikoida: he ovat eloisia, eläväisiä sekä äänekkäitä. Suomessa harvemmin kuljet läpi tavaratalon niin, että joka osastolla joku tulee tyrkyttämään sulle mainiota leivänpaahdinta, seuraavalla hetkellä maailman parasta pölynimuria ja kaupan päälle kolmas vielä silmiin sointuvaa pyyheliinasettiä.

Kun asiaan ei ole tottunut, se saattaa aluksi ahdistaa. Ja niin se mua ahdistikin. Tosin totesin, että sama asia ahdistaa myös Suomessa. Tosin hieman eri muodossa. Tampereen keskustakin on olllut varsinkin kesäaikaan jo vuositolkulla täynnä eri järjestöjen feissareita, henkilöitä jotka haluavat palan sinusta ja tilipussistasi edustamalleen järjestölle.

Hieno ajatus, mutta kun sua pysäytellään parhaimmillaan monta kertaa päivässä muutaman metrin välein, tämän toistuen päivittäin, alkaa pienen ihmisen käpy palaa ja hommasta menee mielenkiinto. Sama tapahtui Istanbulissa. Kun on tottunut kulkemaan rauhassa, jatkuva huutelu ja “häiriköinti” alkaa ahdistaa.

Sama ilmiö toistui myös kaupoissa ja basaareissa. Ihmiset ovat sosiaalisia, ystävällisiä ja palvelualttiita. Ja hauras suomalainen käpertyy kuoreensa ja juoksee pois. Myönnän jättäneeni aika monta potentiaalista ostotilannetta väliin ihan sillä, etten jaksanut sitä kun joku alkaa heti kaupustella, kertoa ja esitellä puoli liikettään, kun itse vain haluaisin viattomasti – sekä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni – kartoittaa ensin rauhassa kaupan tai kojun antia.

Basaareissa tein harvat ostokseni niistä kojuista, joissa sain katsella rauhassa. Moni paikallinen kauppias tunnisti meidät suomalaisiksi, jotkut osasivat myös heitellä ilmoille lauseita kuten “Mitä kuuluu kukkuluuruu”. Mutta siinä missä kaupustelijat ovat oppineet nämä tärkeät suomalaiset perusfraasit, mikseivät he ole saaneet myös sitä “jätä heidät rauhaan” -muistiota. Mitä enemmän mulle meuhkattiin, sitä tiukemmalle lompakkoni nyörit kiristyivät.

Lisäksi paikallisten ystävällisyyteen ja sen vilpittömyyteen oli hankala tottua. Suomessa on jotenkin niin iskostunut siihen kamalaan tosiasiaan, että mukavan eleen takana on taka-ajatus jostain. Turkissa ystävällinen ele on ystävällinen ele. Piste. Ihmiset ovat avuliaita siksi koska se on ystävällistä ja kohteliasta. Kuten kuuluisikin olla.

Itseäni jopa harmittaa tämä kulttuuri, johon olen itse tottunut. Se, että kaikkeen liittyy taka-ajatus. Se on tehnyt minusta valitettavan kyynisen. Mukavat juttutuokit, avunannot, ilmaiset teemukilliset, maistiaiset ja ystävällisyyden eleet olivat ilahduttavia. Tosin valitettavan usein niiden arvostaminen tuli vasta jälkeenpäin, senhetkisen ajatus usein oli “miksi, mitä se musta haluaa?”. Onhan suomessakin paljon ystävällisyyttä, mutta silti pienemmässä mittakaavassa. Tästä voisimme ottaa paljon oppia, ettei aitoa ystävällisyyttä kohdatessa tulisi aina se pieni, valitettava epäilyksen tunne takaraivoon.

Oli Istanbulilla myös yksi kolikon kääntöpuoli. Olimme suunnistamassa kolmistaan reissukavereideni kanssa Grand Bazaarin kulmilta kohti Galatan siltaa. Oli sunnuntai ja siinä missä Eminönün sokkeloiset kadut olivat edellisenä päivänä olleet täynnä niin ihmisiä kuin markkinahumuakin, sinä päivänä ne lähes ammottivat tyhjyyttään.

Joku paikallinen mies lähti seuraamaan meitä, aluksi näytti vain että meillä oli sama matka, mutta pian kävi selväksi, että minne me menimme, lähti hänkin. Aluksi hän käveli jonkun matkan päässä meistä, mutta jäi pian ihan rinnalle kävelemään, kuitenkaan sanomatta tai tekemättä mitään. Tilanne alkoi hieman kuumottaa siinä vaiheessa, varsinkin kun kaduilla ei näkynyt paljoa edes paikallisia. Kävi jo mielessä, että yrittikö hän ohjata liikettämme jonnekin syrjäkujalle, jossa joku jengi kolkkaisi meidät, veisi tavaramme tai mitä lie.

Pariin otteeseen pyysimme häntä lopettamaan meidän seuraamisen, mutta hän vain sitkeästi jatkoi. Saimme hyypiön lopettamaan vasta kun bongasimme yhdellä kadulla meidän edellä kävelevän miehen, jonka puheille juoksin ja pyysin häntä kertomaan meitä seuraavalle miehelle, että hänen tulisi lopettaa. Näin kävikin, mutta oli lannistavaa, ettei hän uskonut meidän sanojamme ja loi läsnäolollaan hyvin ahdistavaa ilmapiriä.

Uskon ja toivon kuitenkin tuon seuraajan olleen hyvin valitettava yksittäistapaus. Eikä hänkään ilmeisesti vaarallinen ollut, tilanne vaan alkoi tuntua meistä sellaiselta, vaikka se tapahtuikin kirkkaassa päivänvalossa. Ei se saanut mua inhoamaan tai kavahtamaan Istanbulia tai Turkkia niin kovasti, ettenkö lähtisi toiste. Varmasti tulen menemään!

Muut esimerkit taas ovat mielestäni kahden hyvin erilaisen kulttuurin toimintatapojen yhteentörmäyksen tulosta, ei turkkilaisen kulttuurin virheitä. Seuraavaa kertaa varten olen ainakin paremmin varautunut, vaikken ehkä edelleenkään sen sietokykyisempi, siihen mitä tuleman pitää.

Huutelijoistakin pääsee eroon sillä, ettei kiinnitä heihin sen enempää huomiota. Kauppoihin ja ravintolohin kaikki tietenkin haluavat asiakkaita. Heidän tapansa yrittää houkutella niitä ei vain välttämättä sovi kaikille. Ei Istanbul mielestäni ollut pelottava tai vaarallinen, se oli vain erilainen. Enhän minä edes matkustaisi, jos kaikkialla olisi ihan samanlaista kuin Suomessa.

Onko sulle tullut kolareita vieraiden kulttuurien toimintatapojen kanssa?

Lue myös nämä:

• Kielipuolena vieraassa maassa
• Murhanhimoinen mummo ja muita hostellisattumuksia
• Yöllinen kävelyretki Limassa

---