Muistan niin hyvin sen päivän, kun rakastuin vuoriin. Olimme menossa talvilomailemaan Maltalle, Saksasta matka jatkui määränpäätä kohti kuulaana päivälentona ja yhtäkkiä lentokoneen ikkunasta alkoi siintää jotain niin kaunista, niin uskomatonta ja niin hämmentävää. Lumisia vuortenhuippuja, jotka kuin kilpailivat siitä, kuka näkisi koneen matkustamoon asti ja todistaisi ällistyneen ilmeeni.
Enhän mä missään umpiossa ollut siihen astista elämääni elänyt. Kyllä mä tiesin mikä on vuori ja jos edessäni olisi ollut kaksi kuvaa, toisessa siili ja toisessa vuori, olisin osannut osoittaa kuvista sen, jossa on vuori. Mutta jokin siinä, kun niitä pääsi ensimmäistä kertaa elämässään näkemään ihan oikeasti, siellä kaukana alhaalla kimmeltämässä, käänsi mun sydämensykkeeni uusille tahdeille.
Tämä tapahtui vuonna 2012. Sinä helmikuisena päivänä tuo näky piirtyi ikuisesti verkkokalvoilleni, eikä se lähtenyt pois millään. Ei sillä, että olisin halunnutkaan. Kuitenkin siinä vaiheessa matkailu ylipäätään oli mulle uutta ja ihmeellistä. Vuoret jäivät onnelliseksi muistoksi takaraivoon, mutta en vielä vastannut niiden kutsuun.
Seuraavana vuonna otin ensimmäiset haparoivat askeleeni kohti meidän rakkaustarinaamme. Matkustin ensin Kroatiaan ja Bosniaan, pari kuukautta myöhemmin vielä Espanjaan. Ja voi, kun sydämeni oli pakahtua! Kroatia oli kauneinta, mitä olin koskaan todistanut. Suhailimme siellä bussilla ympäriinsä, mä lähinnä nenä kiinni onnikan ikkunassa, sydän läpättäen, ja varmasti kuola suupielistä valuen.
Onnellisuuteen pakahtumiseni jatkui Espanjassa, jossa ollessamme teimme bussimatkan Barcelonasta Andorraan. Vuoria, niin lähellä, niin korkeina! En olisi malttanut ummistaa silmiäni, vaikka aikainen aamuherätys yritti estää mua nauttimasta luonnon mestariteoksista.
Mutta tämähän ei mulle riittänyt. Olin addiktoitunut. Halusin enemmän. Konkreettisemmin. Paremmin. Kokemukseni vuorista olivat tähän mennessä rajoittuneet lähinnä niiden ihailemiseen bussin ikkunasta. Kaipasin päästä lähemmäs. Vuorille. Korkeuksiin, jossa silmien eteen avautuu juuri se monikymmenhuippuinen näkymä, jonka näin jo lintuvinkkelistä. Mutta lähempää.
Viime vuoden kesänä suunnittelin kaverini kanssa tehtäväksi kahden viikon reissun Alpeille. Me kohtaisimme vihdoin! Aloitimme varovasti Münchenistä, josta seikkailimme Neuschwansteinin satulinnan kautta Itävaltaan, Liechtensteiniin ja kirsikaksi korkean kakun päälle Sveitsiin. Muistan kun junan ikkunasta siintävä maasto alkoi ensimmäisen kerran kohota. En ollut pysyä housuissani. Niin tohkeissa olin kaikesta tulevasta.
Itävallassa kiipesin ensimmäistä kertaa vuorelle. Kitzbühler Horn ei ehkä kaiu samalla tavalla ihmisten mielissä kuin Mount Everest, mutta mulle sillä on aina tärkeä merkitys. Parissa kilometrissä huitelevan huipun päälle pääseminen oli mieletön hetki elämässäni.
Ensinnäkin olin saavuttanut yhden unelmani. Toiseksi näkymät olivat juuri sitä mitä olin toivonut. Huippua huipun perään. Sveitsissä yksi majapaikoistamme sijaitsi Gimmelwaldin kylässä, noin 1400 metrin korkeudessa. Iltaisin kun ummistin silmäni, viimeinen näky oli vuorenrinnettä alas laskeva vesiputous. Siellä koin myös toistaiseksi ainoan ukonilmani vuorilla, koko rinteen reunalla oleva hostelli tutisi salamaniskujen osuessa ties minne lähistölle. Vuoret todella kaikuvat, ukkosen meteli oli korviahuumaava.
Vuorilla olo rentouttaa. Mikään ei ole parempaa kuin katsella kaunista maisemaa. En voi edelleenkään käsittää, miten luonto on onnistunut muovaamaan niin kaunista taidetta! Jyrkkiä rinteitä, lumihuippuisia vuoria, vuoren kainaloon kätkettyjä turkooseja järviä. Edelleen mykistyn joka kerta niitä katsellessani. Ja saan kylmiä väreitä.
Lisäksi vuorilla on myös taito saada ongelmat ja stressin katoamaan. Siinä, kun kökötät penkillä vuorenreunalla, ja katsot ympärilläsi kohoavia huippuja, joista osa kohoaa lähelle 4000 metriä, tunnet itsesi kovin pieneksi. Se on oudolla tavalla rauhoittava tunne. Pistää asiat mittakaavaan. Ei maailma pyöri yhden ihmisen ympärillä. Tai varassa. Vuoretkin ovat loppujen lopuksi hyvin pieniä koko avaruuden mittakaavassa.
Vuoret, minä rakastan teitä! Joka kerta aina vain enemmän.
LUE MYÖS NÄMÄ:
- Sveitsin Gimmelwald – vuorimaisemien aatelia
- Miksi aina kiipeän vuorille?
- Korkeassa ilmanalassa matkustaminen
Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday –tempausta, jonka järjestäjinä toimivat Destination Unknown, Kaukokaipuu ja Veera Bianca. Itsehän olen Instagramissa nimimerkillä hallanvaara
10 Comments
Ansku BCN
1.10.2015 at 13:12Jaan tämän rakkauden kanssasi! Minulla on nytkin suuri ikävä vuorimaisemiin, ja suuresti harmittaa, kun en ainakaan lähiviikonloppuina ehdi retkeilemään. Kunhan edes kerran vielä ennen lumien tuloa ehtisi…
Noora
1.10.2015 at 17:51Jee, ihanaa että muitakin vuorihulluja löytyy! Hieman olen kade siitä, että siellä vuoret on niin lähellä. Mä en tiedä, ehdinkö enää tänä vuonna niitä minnekään ihastelemaan. Ensi vuonna sitten taas viimeistään. Vuoret on kyllä sellainen asia, joiden perässä voisin Suomesta pois muuttaa…
Annika | Travelloverblogi
2.10.2015 at 15:57Minä niin ymmärrän! En ole vaeltaja- tai kiipeilijätyyppiä, mutta olen vuosien varrella yhä useammin löytänyt itseni kiipeämästä rinteitä joko autolla tai jalan, yhä enemmän myös jalan.
Noora
2.10.2015 at 16:36Ihanaa, lisää kohtalotovereita! Mä oon joskus ajatellut, että vuorille menoon tarvitaan jotain ihme eräjormakykyjä, ja ettei se ole ollenkaan tällaisille kaupunkiasujille. Kuinka väärässä olinkaan! Luja tahto korvaa onneksi aina paljon, ainakin reiteillä, joissa ei köysiä ja jäähakkuja tarvitse 😀
Tiina, Kinttupolulla
2.10.2015 at 17:17Tuttu tunne 🙂
Noora
2.10.2015 at 20:49Tässähän on kohta vertaistukiryhmä kasassa! 🙂
Satu VW I Destination Unknown
3.10.2015 at 15:16Olen aivan täysin samoilla linjoilla, sen takia täältä Norjasta Suomeen paluu ei ihan heti innostaisi… Vaikka nämä meidän kylän vuoret ovat kyllä vain pieniä kukkuloita Alppeihin verrattuna 🙂
Noora
3.10.2015 at 16:30No vaikka Norja nyt ei ihan Alppien tasolle ylläkään, voittaa se silti Suomen maastonmuodot mennen tullen! Nauti siis siellä olostasi 🙂
Veera Bianca
6.10.2015 at 17:37Onpa kauniita kuvia! Itse en ole koskaan sen kummemmin rakastanut vuoria, mutta tuntuu että viimeaikoina ainakin Instagramisas on tullut vastaan niin henkeäsalpaavan kauniiat kuvia, että tästä pitää kohta lähteä jollekkin rakkausvuoriseikkailulle 😀
Noora
6.10.2015 at 21:54Kiitos paljon! Tosin suurin osa krediiteistä pitää antaa itse vuorille. Niillä harvoin on hiukset huonosti tai leuka kaksarilla, joten huonojen kuvien nappaaminen on lähes mahdotonta 😉 Suosittelen kyllä ehdottomasti potentiaalista rakastumismatkaa vuorille, kannattaa toki etukäteen jo varautua siihen, ettei se jää viimeiseksi kerraksi 😀